Pyydän Anteeksi Perheeltäni

Pyydän anteeksi sitä, etten aiemmin puhunut avoimesti väkivallasta, kaltoinkohtelusta ja vahingosta perheessämme. Äiti joutui vuosikymmenten ajan todellisen fyysisen ja henkisen väkivallan kohteeksi erään perheenjäsenen taholta, samalla kun monet joko katsoivat sivusta tai syyllistivät uhria. Vaikka nyt esiin nouseminen on johtanut joihinkin hankaluuksiin (esimerkiksi minut poistettiin WhatsApp-ryhmästä ja sain arvostelevia viestejä), uskon kuitenkin, että näillä toimilla on ollut enemmän hyvää kuin huonoa vaikutusta: ne ovat tuoneet aitoa paranemista ja selkeyttä. Se on ollut voimauttava kokemus.

En kuitenkaan väitä olevani jonkinlaisen moraalisen ylemmyyden äärellä. Olisi pitänyt puhua tästä asiasta jo kauan sitten, ja mietin edelleen, miksen tehnyt sitä. En usko, että se johtui rohkeuden puutteesta, enkä siitä ettenkö olisi nähnyt kärsimystä aiemmin. Luulen, että ohitin tilanteen liian kevyesti. Siitä pyydän anteeksi – äidiltä ja isältä, sisaruksiltani ja myös teiltä, laajennetulta perheeltä.

Miksi Tämä Koskettaa Myös Laajennettua Perhettä?

Olen kuullut vahvoja mielipiteitä: ”Hoida asiat keskenänne!”; ”En halua olla tekemisissä tämän riidan kanssa.”

Haluan selventää yhtä suurta väärinkäsitystä ja miksi tätä näkökulmaa voisi olla hyvä laajentaa. Kyse ei ole tavallisesta erimielisyydestä, jossa kaksi tasavertaista osapuolta riitelee. Tässä on kyse todellisesta fyysisestä ja henkisestä vahingosta, jota yksi perheenjäsen on aiheuttanut toiselle, sekä mielenterveyden ongelmista ja kaltoinkohtelusta.

Perheen on tarkoitus olla turvallinen tuki ja suoja, joka auttaa lievittämään – ei lisäämään – traumaattisia kokemuksia, stressiä ja kipua. Perhe luo merkitystä ja jatkumoa sekä sitoo jäsenensä yhteiseen tarinaan. Tämä on syvään juurtunut osa ihmisyyttä.

Mutta kukaan ei ole täydellinen, eikä perhe toimi automaattisesti parhaalla mahdollisella tavalla. Siihen tarvitaan kaikkien panosta. Olen nähnyt paljon hyviä hetkiä perheessämme: iloa, huumoria ja yhteenkuuluvuutta. Nuo siteet ovat aitoja, ja olen niistä kiitollinen. Samalla ajattelen, että perheen ”hiljainen sopimus” sisältää myös rohkeuden kohdata vaikeita asioita, kun sellaisia ilmenee. Se ei ole helppoa, mutta se on tarpeen.

Se, mitä äidille tapahtui vuosikymmenten ajan – ja mitä tapahtuu yhä – rikkoo tätä hiljaista sopimusta. Sitä ei olisi pitänyt sivuuttaa tai selitellä pois, mutta niin kuitenkin tehtiin.

Miten Eteenpäin?

En odota, että laaja perhe muuttuisi yhdessä yössä tai olisi kaikesta samaa mieltä kanssani. Minun ja lähimpien perheenjäsenteni keskuudessa paraneminen ja selkeys ovat jo alkaneet, ja olen siitä kiitollinen. Uskon silti, että voisimme syventää välejämme, jos ottaisimme pieniä askelia kohti merkityksellistä keskustelua.

Ymmärrän, että kaikki eivät halua käsitellä näitä aiheita, ja se on täysin hyväksyttävää. Etäisyyden pitäminen on myös valinta, jota kunnioitan. Silti haluan korostaa, että olen aina valmis keskustelemaan kahden kesken, jos joku haluaa kysyä, jakaa kokemuksiaan tai vain pohtia yhdessä.

Aion jatkossakin puhua avoimesti omista teoistani ja tarkoitusperistäni. Keskiössäni on tukea niitä perheenjäseniä, jotka ovat haavoittuvassa tai loukatuksi tulleessa asemassa, ja varmistaa, etteivät heidän kokemuksensa hautaudu hiljaisuuteen. Samalla pysyn tiiviisti mukana vanhempieni elämässä, puhuen avoimesti sekä koetusta vahingosta että paranemisen edistymisestä.

Tämä ei kuitenkaan ole vain minun asiani. Meillä kaikilla on vastuu tarkastella perheen tilannetta avoimesti. Se ei tarkoita, että jokainen nielisi minun versioni tai kenenkään muun sellaisenaan, vaan että pyrimme kuuntelemaan eri näkökulmia ja myöntämään, kun vahinkoa on tapahtunut. Jo pienet muutokset ajattelussa voivat vahvistaa luottamusta ja ymmärrystä perhepiirissä.

Kiitos, että luit.

Max

Kriittiset kysymykset

Tässä on viime aikoina esitettyjä hyviä kysymyksiä ja vastauksiani niihin.

K1: “Olet sitä mieltä, että aggressio on väärin, mutta käyttäytymisesi vaikuttaa itsekin aggressiiviselta. Etkö näe omaa tekopyhyyttäsi?”

On olemassa tärkeä ero vahingon aiheuttamisen ja sen estämisen välillä. Aggressio on epäoikeudenmukaista väkivallan käyttöä, kun taas moraalinen voima on puolustava teko, joka pyrkii varjelemaan arvoa ja hyvinvointia. Minun tarkoitukseni on estää vahinkoa, ja ymmärrän, että jotkin tekoni voivat näyttää erillään tarkasteltuna aggressiivisilta.

On helppo sekoittaa ulkoinen voimakkuus ja provosoimaton aggressio. Todellinen aggressio syntyy vahingon tai vallan tavoittelusta. Tarkoitukseni on päinvastainen: suojella haavoittuvia ihmisiä välittömältä ja pysyvältä vaaralta. Kyseessä on kuin valon tuominen hämärään; totuus näkyy vasta, kun sen annetaan astua esiin. Kun tasapainottelen fyysisten ja psyykkisten vaikutusten välimaastossa, olen valinnut avoimuuden, sillä ilman valoa jää vain epätietoisuuden paino.

K2: “Millä tavoilla olet saanut käsityksen, että vanhempiasi vastaan on perheessä toimittu tahallisen pahantahtoisesti?”

Tapahtumat ulottuvat vuosikymmenten taakse, ja niissä näkyy punainen lanka, joka ei katoa pelkkänä väärinkäsityksenä. Toistuvista teoista syntyy kuvio, joka näyttää kohdistuvan suoraan vanhempieni emotionaaliseen ja sosiaaliseen vahingoittamiseen. Kysymys on, onko kyseessä ilkeys vai kyvyttömyys nähdä omien tekojen seurauksia – ehkä psykologisten kuormien varjostama.

Esimerkiksi läheisen ystävän kuoleman salaaminen vanhemmiltani, ilmeisesti heidän tuskansa lisäämiseksi, on teko, jota on vaikea ymmärtää. Se muistuttaa kiveä, joka pudotetaan hiljaiseen lampeen, tarkoituksena hajottaa sen kirkas pinta. Toinen esimerkki on vanhan perheystävän manipulointi äitiäni vastaan – ystävyyden muuttaminen aseeksi, jolla vahingoitetaan toista.

Erityisen raskasta on valheiden levittäminen, kuten väite, että äitini olisi hylännyt minut vauvana. Tällaiset tarinat ovat kuin myrskytuuli, joka ei vain käännä puiden oksia, vaan repii juuret maasta. Ne eivät ainoastaan vääristä totuutta, vaan eristävät ja luovat ympärilleen hiljaisuutta, jossa kukaan ei uskalla puhua todeksi. Tämä vaikuttaa olevan tarkoituksellista: ei pelkkää välinpitämättömyyttä, vaan harkittua eristäytymistä.

Ehkä kaikkein hämmentävintä on toistuva kaava, jossa tekijä esittää itsensä uhrina samalla kun muut provosoidaan ja alistetaan. Tämä ristiriita – uhriutumisen ja kontrollin välinen tanssi – tekee vaikeaksi uskoa tekojen olevan pelkkää ymmärtämättömyyttä.

Vaikka psykologiset syyt voivat olla osittain selittäviä, ne eivät vapauta vastuusta. Vastuu tarkoittaa kykyä nähdä tekojen seuraukset – silloinkin, kun motiivit ovat hämärtyneet. Toistuva tuhoisa käyttäytyminen ei synny vahingossa; se näyttää kuin mielen huolellisesti piirtämältä kartalta, jonka reitit johtavat aina samaan pisteeseen.

Suurin tragedia voi piillä siinä, että vanhempani eivät voi lopettaa rakastamista – rakkaus, joka määrittelee heidät mutta jättää heidät alttiiksi. Tämä sitkeys, vaikka kaunis, kantaa mukanaan haavoittuvuutta, jota käytetään toistuvasti hyväksi.